3000 metriä Cooperin testissäItsensä johtaminen

Mitä opin Cooper-projektista?

Lenkkarit muuttuivat kidutusvälineistä kulkuneuvoksi. Painonhallinnassa salaisuus ei ole itsehillintä, vaan toimintatapojen harjoittelu.

Reilu viikko sitten saavutin tavoitteeni juosta 3000 metriä Cooperin testissä. Nyt avaan ajatuksiani neljän kuukauden harjoittelujakson ajalta.

Täältä näet, mitkä alkuperäisistä viidestä tavoitteestani täyttyi Cooper-projektissa.

Tähän postaukseen voit sukeltaa, jos olet kiinnostunut Cooper-projektista numeroina.

Virheelliset käsitykset omasta ruokavaliosta

Toukokuusta lähtien sanoin lähtökohtaisesti ei alkoholille, lisätylle sokerille, rasvapommeille ja suolaisille eineksille. Silmäni aukesivat jo ensimmäisessä illanvietossa.

Illan aikana arvioin, että olisin normaalisti syöynyt viisi palaa suolaista piirakkaa, täytekakkua, kourallisen keksejä ja muutaman lasin mehua. Osa ravinnosta piti tietysti korvata kevyemmillä vaihtoehdoilla, mutta kalorimäärän erotus oli jo yhden illan osalta aivan valtava.

Omien ruokailutottumusteni lisäksi aloin automaattisesti kiinnittää huomiota muiden ruokavalioon. Sinsänsä minulle on aivan sama paljonko vararavintoa on kenenkin vyötärölle kertynyt, sillä mielestäni suurempi epäkohta on vääristyneet käsitykset ruokamääristä ja ravinnon sisällöstä.

Joku saattoi kertoa yrittävänsä laihduttaa valitsemalla kaupassa mahdollisimman vähähiilihydraattista leipää samalla maiskutellen valtavan kokoista kebarullaa tuplalihalla.

Painonhallinnassa olennaista olisikin rehellisesti tiedostaa:

  1. Mitkä ruoat oikeasti ovat niitä huonoja pitkässä juoksussa.
  2. Mitä sinne suuhun ihan oikeasti menee ja paljonko.

Itsekin olen saattanut aiemmin mättää pari kertaa viikossa ison ja rasvaisen hampurilaisaterian ranskalaisilla uskotellen, että kysessä on ihan hyvää perusruokaa, jota käyn silloin tällöin syömässä. Tosiasia on se, että vehnäleipäkin olisi syömiini burgeriannoksiin verrattuna super foodia. Vaikka pidin hampurilaisten syömistä satunnaisena, parikin kertaa viikossa on jo merkittävä määrä. Ja sitten kun napsii kaapista keksejä ja ostaa einespitsoja välipalaksi niin satunnaisuus onkin todellisuudessa elämäntapa.

Toimintamallien uudelleenopettelu itsekurin sijaan

Muutaman kuukauden aikana huomasin, että omalla kohdallani ruoan mättäminen oli liitynyt aivan muuhun kuin fysiologiseen tarpeeseen. Käden ojentuminen karkkikippoon oli vaistomainen reaktio, josta aivot täytyi kouluttaa pois. Se vaati harjoittelua siinä missä juoksu tai pianonsoittokin.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa siihen, että sinulle kerrottaisiin, että tästä lähtien kyllä tarkoittaa ei, ja ei tarkoittaa kyllä. Ei se sinänsä ole vaikeaa, mutta tuttuihin arkisiin tilanteisiin täytyisi opetella uudenlaiset vasteet. Menisi varmasti hyvä tovi, ennen kuin toiminnasta tulisi automaattista mitä yllättävimmissä tilanteissa.

Ensimmäisellä kerroilla jouduin käyttämään paljon aivotyötä päästäkseni vanhoista ruokailutottumuksista eroon. Opettelin syömään kunnollista ruokaa etukäteen, etten lankeaisi illanvietossa mättöruokaan. Ehkä opin tiedostamattani välttelemään ruokavalioni kannalta ”vaaratilanteita”. Lopulta homma alkoi luistaa ilman sen kummempaa ajattelua.

Lenkkarit kidutusvälineistä kulkuneuvoksi

Ennen projektiani vihasin juoksua. Se oli tylsää, en pitänyt siitä, enkä mielestäni ollut siinä kovin hyvä. Mielessäni juokseminen oli lähinnä kidutuskeino painonpudottajille.

Kesän aikana mielukuvani juoksusta muuttui arkiseksi tavaksi liikkua paikasta toiseen. Juoksin reilun seitsemän kilometrin matkan töihin noin 20 kertaa vaihtovaatteet selkärepussani. Mieleeni ei ikinä ollut tullut, että juoksu voisi olla tapa matkustaa paikasta A paikkaan B äänikirjaa kuunnellen.

Kerran piti tehdä päätös, lähdenkö keskustaan terassille, vai kävisinkö lenkillä. Molempia ei kerkeäisi.

Paitsi jos tekee molemmat samalla kertaa.

Laitoin juoksemiseen sopivan varustuksen päälle, menin bussilla keskustaan, vietin tovin terassilla ja juoksin kahdeksan kilometriä kotiin.

Juoksemisesta oli tullut realistinen vaihtoehto bussikyydille.

Mittarit tavoitteeseen pääsemisessä

Sopivien mittareiden asettaminen ja seuraaminen on käytännössä välttämätöntä motivaation ylläpitämiseksi ja kehityksen seuraamiseksi. Cooper-projektissani seurasin 800 metrin intervallien aikoja, viikkottaisia harjoituskertoja, painoa ja ravinnon osalta esimerkiksi nautittujen alkoholiannosten määrää.

Kaikki mittarit olivat täysin itse keksittyjä, eikä niissä ole mitään oikeaa tai väärää tapaa. Mitä yksinkertaisempi mittari, sitä parempi. Usein lukumäärien tai summien laskeminen riittää.

Vaikka en asettanut kaikille mittarille mitään tavoitetasoa, ne ohjasivat passiivisesti päätöksentekoani. Esimerkiksi sokeriherkkujen määrän vain kirjasin omaan sarakkeeseensa päiväkirjassani ilman tavoitetta. Aina päätöstä tehdessäni jouduin kuitenkin miettimään, jaksanko kaivaa puhelimen esiin kirjatakseni asian muistiin.

Määrätietoinen pitkäjänteinen työ

Vain neljän kuukauden harjoittelulla pääsin juoksun osalta tulokseen, jota olin aina pitänyt itselleni mahdottomana. Ymmärsin, että esimerkiksi aremeijaikanani olin vain toivonut pääseväni Cooperin testissä 3000 metriä. Juoksemalla pari löysää puolen tunnin lenkkiä viikossa toive ei toteutunut.

Nyt tunnistan sekä omasta että muiden suusta niitä kommentteja, että on käyty salilla tai lenkillä jo kaksi viikkoa eikä mitään ole tapahtunut. Muutos ei tapahdu nopeasti. Neljä kuukauttakin on lyhyt aika.

Tämä projekti opetti sen, että saavutusten toivominen ilman panostuksia on itsensä huijaamista. Kaikki osaamisemme on enemmän tai vähemmän harjoittelumäärän funktio, johon toki luontaisella lahjakkuudella on vaikutuksensa.

Maaliin pääseminen vaatii aloittamista

Projektin alussa en tiennyt, miten juoksua tai Cooperin testiä varten pitäisit harjoitella. Mutta jostain piti aloittaa.

Kysyin neuvoja muilta. Lähdin lenkille vanhoissa lenkkareissa. Kirjasin tulokset ruutupaperille. Näin helposti pääsin alkuun.

Jonkinlainen harjoitusohjelma oli kasassa nopeasti. Tein harjoitukset niin hyvin kuin pystyin ja pyrin joka kerta juoksemaan nopeammin.

Tuloksesta 90% oli kiinni siitä, että sain lenkkarit jalkaan neljänä päivänä viikossa.

Ainut ratkaiseva tekijä oli aloittaminen – kaikki muu oli kosmetiikkaa.

Jätä kommentti