24.9.-25.9.2016
Noin 15 tuntia sitten astuin Helsingissä asuvan kaverini asunnosta ulos. Tuosta hetkestä laskin koko syksyn kestävän ulkomaan reissuni alkaneeksi. Selässä oli rinkka ja kädessä kannoin pienempää reppua, jossa oli muun muassa kannettava tietokoneeni.
Suljin kerrostalon oven ja päädyin pimeään rappukäytävään. Vaikka tulen viettämään vähintään reissun ensimmäisen kuukauden tyttöystäväni luona Australiassa, oli olo tässä vaiheessa yksinäinen. Tilasin hissin ja astuin ulko-ovesta pihalle. Hupparin ja farkkujen kanssa syyskuinen ilta oli jo viileä, mutta määränpää huomioiden paksu toppavarustus ei olisi ollut hyvä idea.
Elämä kuin elokuva
Heitän matkatavarani metron vastapäiselle penkille ja yksinäisyyteni helpottaa hetkeksi. Onhan minulla seuranani kaksi matkakaveria. Ne ovat vähän niin kuin iso- ja pikkuveli. Mieli laukkaa. Rautatieaseman kohdalla olin niin ajatuksissani, että meinasin mennä oikean aseman ohi.
Olo oli kuin keskellä elokuvaa. Tätä kauemmaksi kotia olisi mahdotonta päästä menemättä toiselle planeetalle, kun kansainvälisen avaruusaseman lentokorkeuskin on vaivaiset 400 kilometriä. Metroasemalla elokuvaani musiikkia loi viululla haikeaa sävelmää soittanut katumuusikko, joka vaihtui pian lentokenttäterminaalin mysteeriseen ja odottavaan äänimaailmaan.
Pisara valtameressä
Nyt istun Singaporen lentokentällä odottamassa jatkolentoani Australian Melbourneen. Ohi kävelee kaikenlaisia ihmisiä: valkoisia ja tummia, eurooppalaisia ja aasialaisia. Pukeutumisesta päätellen joukkoon mahtuu sekä bisnes- että lomamatkailijoita. Päästyään pois Hervannan pienestä mutta tiiviistä opiskelijayhteisöstä alkaa taas hahmottamaan, kuinka paljon ihmisiä maailmasta löytyy. Ihmisvilinää seuratessaan tulee väistämättä mieleen, mikä oma olemassaolon merkitys on.
Pelkästään Singaporen Changi-lentokentän kautta kulkee päivittäin uskomattomat 150 000 ihmistä. Melkein saman verran kuin Tampereella on asukkaita. Vaikka kaveripiirini Suomessa olisi kuinka laaja, ei näiden tuhansien ohikulkijoiden joukossa ole todennäköisesti ainuttakaan tuttuani. Ja toisin päin: isojen kansainvälisten lentokenttien kautta kulkee suhteellisen paljon merkittäviä liikemiehiä, näyttelijöitä ja poliitikkoja, joista minulla puolestani ei ole harmainta hajua.
Katsoessani kuvia Sydneyn silhuetista alan miettimään, mikä oma panokseni maailmalle on tähän mennessä ollut. Maailmassa on kymmeniä tai satoja vastaavia miljoonakaupunkeja, joiden pilvenpiirtäjät olisi rakennettu riippumatta siitä, että olisin ollut siivoamassa 15-vuotiaana rekkaterminaalin varastoja tai koodannut ainuttakaan Excel-taulukkoa. Tuntuu, että tekemäni työnikin on maailman mittakaavassa hyvin pientä.
Ahdistusta ei helpota se, että katsaus tilastoihin osoittaa viimeisen vuoden aikana Australiassa vierailleen lähes 8 miljoonaa matkailijaa, mikä tekee minusta vain merkityksettömän numeron rajaviranomaisten tietokannassa. Onko esimerkiksi tämän blogin kirjoittaminen millään tavalla merkityksellistä?
Sulje silmät ja hengitä
Järjestä tai hyödystä en tiedä, mutta se ei ole tarkoituskaan. Tämä on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani, jota halukkaat voivat lukea. Jälleen kerran päästään johtopäätökseen, että asioita on tehtävä itselle eikä muille. Samalla on hyvä muistaa, että menestystä ei kannata jahdata menestymisen takia. Monikaan tuskin tunnistaisi Suomen presidenttiä Singaporen lentokentällä.
Kaksi ja puoli vuotta sitten yritystä perustaessani pohdin, että jos Suomessa on 300 000 yritystä, miksi omani olisi niin tärkeä yhteiskunnan kannalta? Vastaus on, että ei se olekaan – se oli tärkeä itseni kannalta. Suljen hetkeksi silmäni ohikulkijoilta, viimeistelen blogini ja nautin annoksen singaporelaista perinneherkkua budjettihintaan: riisiä ja kanaa.
Matka on alkanut.
