Shenzenin testamentti - Selfie stickien tarina

Muistan tilanteen edelleen hyvin. Olin kävelemässä Hong Kongin Kowloon Tongin metroasemalta kohti Festival Walk ostoskeskuksen massiivisia liukuportaita. Suuntaamassa opiskelija-asuntolaan kaupungilta.

Kävellessäni metroasemalla kaverini kysyi minulta Whatsapissa puolivitsillä ehdotuksia, mitä tuotteita Aasiasta kannattaisi tuoda Suomeen ja alkaa myymään. Juuri noihin aikoihin oli eräs väline, joka Aasiassa alkoi löytyä jokaiselta ihmiseltä, oli kyseessä sitten turisti tai paikallinen. Suomessa niitä ei vielä ollut. Edessä oli mielenkiintoisten tapahtumien sarja.

Et oo tosissas…

Monet uudet keksinnöt joutuvat naurunalaisiksi alkuvaiheessa. Salkkareita on pidetty täysin pöhkönä ideana jo 20 vuotta, mutta silti ne pyörivät televisiossa edelleen, kukaan ei myönnä äänestäneensä persuja, vaikka kannatus on 20% ja henkilökohtaisena suosikkina mainittakoon vielä maailmanhistorian typerin idea: toimistoihin asennettavat puhelinkopit , joita myydään vuosittain jo miljoonilla euroilla. Kohta paljastamani tuote kuuluu juuri tähän kategoriaan. Tiesin, että ne vaikuttavat aluksi maailman naurettavimmalta asialta, mutta silti kaikki haluavat salaa kokeilla.

Kun vastaa kyllä, hyviä asioita tapahtuu. Whatsappin ruutuun tärähti seuraavaksi viesti: “Aletaanko tuoda niitä Suomeen?”. Vastasin, saman tien, että aletaan vaan, ja odotin, kummalta pettää pokeri ensimmäisenä. Kummaltakaan ei pettänyt, mikä johti yli puolen vuoden mittaiseen kokeiluun. Tilasimme pian ensimmäisen 50 kappaleen erän selfie stickejä, teimme nettisivun ja verkkokaupan osoitteeseen selfiestick.fi. Kaikki oli valmista, enää piti myydä.

Hinta toimituksineen oli useita satoja euroja. Tilausta voidaan pitää riskinä siinä mielessä, että kukaan Suomessa ei vielä myynyt selfie stickejä, eli emme voineet mitenkään arvioida kysyntää. Ajattelumallimme oli kuitenkin se, että vaikka yhtään tikkua ei menisi kaupaksi, niitä voi hyödyntää joululahjoina, eikä elämä kuitenkaan ole tämän kokoisista summista kiinni. Keskivertotuloja tienaava ihminen saa työuransa aikana yli miljoonan ansiotuloja, joten kyse on lopulta pisarasta valtameressä. Kannattiko riski?

Media kiinnostui

8.11.2014 Me Naiset kirjoitti jutun , jonka mukaan Verkkokauppa.com oli ainoa suomalainen nettikauppa, josta kyseistä hittituotetta sai. Tosiasia oli kuitenkin se, että olimme myyneet ensimmäisen selfie stickimme 19.10.2014. Markkinoimmekin itseämme sloganilla “Ensimmäisenä Suomessa”. Myimme ensimmäiset tuotteemme, vaikka emme mainostaneet missään ja nettisivut olivat täysin keskeneräiset.

Kaksi päivää myöhemmin Ilta-Sanomat julkaisi bikiniasuisen Sara Siepin selfie stick-kuvan , mikä näkyi myös selfiestick.fi sivustollamme selkeänä kävijäpiikkinä. Mietimme mahdollisia markkinoinitikeinoja myynnin vauhdittamiseksi, ja lopulta päädyimme lähettämään marraskuun alussa yhden koekappaleen MTV3:n toimitukselle, joka teki siitä parin viikon päästä jutun kymppiuutisten kevennyksessä . Vaikka kyse oli hyvin pinnallisesta aiheesta, oli aika siistiä nähdä, mihin oma tekeminen voi johtaa.

Tilaamassamme selfie stick erässä realisoitui Kiinassa suomalaisen yrityksen tehdasta johtavan perhetuttavan sanat “Älä koskaan luota yhteenkään kiinalaiseen”. 50 tikusta noin 15 oli myyntikelpoisia. Oletimme, että emme saisi rahojamme enää takaisin, mutta toisin kävi. Rahat palautettiin viallisista tuotteista ja päädyimme tekemään seuraavan tilauksemme myynnin vetäessä hyvin joulun alla. Mutta haasteet olivat vielä edessä.

Matka tuntemattomaan

Halusimme välttää vastaavat riskit tulevaisuudessa, joten oli vain yksi ratkaisu. Pitäisi mennä henkilökohtaisesti mennä varmistamaan laatu. Onneksi suuri osa kiinalaisista Selfie Stick toimittajista operoi Shenzenistä käsin, joka oli asuinpaikastani Hong Kongista käsin lähin kaupunki mannerkiinasta. Otin sähköpostitse yhteyttä muutamiin selfie stickien valmistajiin ja sovin tapaamisia valitsemalleni päivälle. Sen jälkeen alkoi tapahtua kummallisia asioita.

Sähköpostien jälkeen meille alkoi tulla kummallisia viestejä joka ikisestä mediasta. Facebook, Whatsapp, Skype… Oudointa oli, että emme olleet antaneet mitään yhteystietojamme. Kävi selväksi, että kiinalaiset olivat joko todella vieraan varaisia, tai sitten heillä oli metkuja mielessään. He suostuivat lähes mihin tahansa. He olivat valmiita poimimaan kyytiin pitkänkin ajon matkan päästä, mutta kieltäydyin kaikkein epäilyttävimmistä tarjouksista. Lopulta päädyin sopimaan tapaamisen kahteen yritykseen, joista toivoin saavani hyvälaatuisia tuotteita. Matka ei ollut helppo.

Tunnin metromatkan jälkeen saavuin Shenzenin rajalle, jossa minulle kerrottiin, että joudun käyttämään toista Kiinan matkaa varten hankkimani viisumin, enkä voi ostaa edullisempaa päiväviisumia. Kiusalliseksi tilanteen teki se, että seuraava reissu oli tarkoitus tehdä ruotsalaisen vaihto-opiskelijan kanssa vielä samalla viikolla. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä, joten käytin viisumini päästäkseni rajan yli. Mutta se oli vielä pientä.

Etukäteen lataamistani kartoista ei ollut hyötyä, koska kukaan ei tiennyt missä etsimäni katu sijaitsee. Menin taksiin, mutta kuski ei ilmeisesti ollut ikinä kuullutakaan kadun nimeä ja kyyti jäi siihen. Jouduin hankkimaan kiinalaisen prepaid liittymän selvittääkseni asiaa ja voidakseni soittaa ensimmäisen yrityksen yhteyshenkilölle. Hän kehotti menemään taksiin ja antamaan puhelimen taksikuskille. Pitkän puhelinkeskustelun jälkeen joku koputti ikkunaani. Se oli etsimäni henkilö. Taksi ei ollut liikkunut metriäkään. Olin osunut sattumalta oikeaan paikkaan 15 miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa käytännössä kukaan ei puhu englantia - Wilsonia lukuun ottamatta. Kiitin “kyydistä” ja marssimme heidän toimistoonsa.

Kiinalaisiin tapoihin kuului nauttia noin ruokalusikallinen haaleaa teetä, jotta yhdeksänkymmentäkiloinen ruhoni saisi kyllin sielun ja ruumiin ravintoa rankan päivän keskellä. Puhuimme asiat läpi ja otin taksin seuraavaan paikkaani. Se löytyi huomattavasti helpommin, vaikka muistuttikin sisältä lähinnä kummitustaloa heikon valaistuksen ja pölyisten betonirakenteiden ansiosta. Tapaaminen oli hyvin lyhyt, eikä tuotteet vakuuttaneet. Oli selvää, että Wilson oli tehnyt huomattavasti paremman vaikutuksen, mitä tuli tuotteiden laatuun ja kestitykseen, puhumattakaan tuliaisista.

Loppuvihellys

Tilasimme loppuvuonna pari isompaa erää tikkuja yrityksestä, joka vakuutti enemmän ja tuotteet menivät joulun alla hyvin kaupaksi. Palattuani Hong Kongista Suomeen tammikuussa kysyntä alkoi hiipua ja muutkin olivat ottaneet kauppojen valikoimiin selfie stickejä. Yksittäisten tikkujen vieminen postiin silloin tällöin toi mukanaan suhteettoman suuret reklamaatiomäärät toimitusten viivästyttyä, eikä vaiva ollut enää saadun hyödyn arvoista. Kevään highlight-hetkenä voidaan kuitenkin mainita iso erä, jonka saimme myytyä Linnanmäelle yhdellä muutaman rivin sähköpostilla. Ei mitään turhaa hienostelua. Oli kuitenkin selvää, että pelkästään selfie stickejä myyvä kauppa voi menestyä jättimäisten ketjujen paineen alla. Oli aika viheltää peli poikki ja selvittää, mitä oli jäänyt viivan alle.

Tulokset kirjanpidosta olivat varsin odottettavat: jäin omalta osaltani 100 euroa voitolle puolen vuoden ajalta. Kaapista löytyy myös 6 jäljelle jäänyttä tikkua, joita ei enää myydä verkkokaupan sulkeuduttua. Mutta ne sisältävät erinomaisen tarinan viedessäni niitä liikelahjoina asiakastapaamisiin ollessani yrittäjänä Vinkki Solutionsissa.

Bisnestä ei ikinä oltu suunniteltukaan leipätyöksi. Se oli hauska kokeilu, josta joko lähtisi viriämään uusia ideoita tai sitten ei. Ideoita kyllä tuli ja niitä toteutettiin, mutta ne eivät lähteneet lopulta todelliseen lentoon. Mutta siksi kokeilu tehtiin. Ikinä ei tiedä, mitkä niitä parhaita ideoita ovat.

Mutta minun mielestäni on ihan siisti idea juoda teetä hämärän shenzeniläisyrityksen takahuoneessa kiinalaisen Wilsonin kanssa.