Kun mieleeni tuli keväällä 2018 ensimmäisen kerran ajatus kirjoittaa työuupumuksesta, en todellakaan arvannut kirjoittavani aiheesta kymmentä jaksoa, joista viimeisin vasta neljä vuotta myöhemmin.

Kaikki eivät osaa murehtia uupumukseen asti, puhumattakaan asioiden vatvomisesta jälkikäteen. Minulla koko tapahtumaketjun prosessointi ja ajattelutavan muutos vei pidemmän ajan.

Muistutan taas, että kirjoituksen keittiöpsykologia on omaa pohdintaani, ei lääketieteellistä faktaa.

Mitä kuuluu? Ihan hyvää!

Jos minulta kysytään mitä kuuluu, voisi kai sanoa että “ihan hyvää”.

Liikuntaa tulee harrastettua viikoittain ja uutena harrastuksena on löytynyt esimerkiksi konsolipelaaminen.

Töissä on välillä kivaa ja välillä vähemmän hohdokasta. Tärkeintä on ollut ymmärtää, että työ on jatkuvaa muutosta, jossa ei olla koskaan valmiita. Täydellisyyden tavoittelu kannattaa unohtaa.

Identiteetin kokoaminen uudestaan pienistä sirpaleista

Elämässäni on ollut muutamia tapahtumia ja jaksoja, jotka ovat vaikuttaneet perustavanlaatuisesti tapaani nähdä maailma. Ajatukset ovat matkanneet syvälle mielen uumeniin.

Jokainen tapahtumista on murtanut myyttejä hieman eri näkökulmista. Esimerkiksi maailmanympärimatkalla avautui aivan uudella tavalla, kuinka maapallolla kaikki on yhteydessä kaikkeen - ihmiset, sääilmiöt, historia ja niin edelleen.

Uupumuksen osalta isoin valaistuminen liittyi omaan identiteettiin . Kuka minä olen ja mistä persoonallisuuteni muodostuu?

En oikeastaan löytäny vastauksia, mutta tulin tietoisemmaksi ajatuksista, tavoista ja uskomuksista, jotka ohjaavat tekemisiämme.

Omalla kohdallani kuvaisin uupumisen ja sitä kautta haitallisten toimintatapojen tunnustamista niin, että identiteettini murskattiin pienkiksi palasiksi eteeni. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kerätä sirpaleet kasaan ja syynätä yksi kerrallaan mikroskoopin kanssa läpi.

Olin turhankin tietoisesti määritellyt millaiseen muottiin haluan itseni sovittaa. Olisiko parempi vain mennä virran mukana ja määritellä jälkikäteen, mikä se itselle sopiva kehys on? Toisaalta, voiko tavoitteita saavuttaa, jos on täysin tuuliajolla?

Matrix-kokemuksen tarjoama tyhjyys

Osallistuin erään yhdistyksen tapahtumaan ollessani vielä uupumuksen toipumisvaiheessa. Iltajuhlat ovat tärkeässä osassa. Itse en tuossa vaiheessa alkoholia pystynyt nauttimaan, koska se aiheutti uupuneena fyysistä ahdistusta.

Muistan havainnoineeni muita juhlioita ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Mieleeni tuli tällaisia ajatuksia:

  • Kenelläkään ei olisi hauskaa ilman alkoholia
  • Miksi tunnemme kuuluvamme yhdistykseen, joka on viime kädessä vain ihmisten välinen uskomus
  • Onko tässä hauskanpidossa mitään järkeä?

Ymmärtääkseni nämä ovat selkeitä kyynisyyden merkkejä.

Lisäksi muistan herkistyneeni havaitsemaan epäjohdonmukaisuuksia muiden puheissa. Sitä kautta aloin tehdä automaattisesti arvioita ääneen sanottujen asioiden ja pään sisäisten motiivien ristiriidoista.

Tähän tyyliin: Henkilö sanoi, ettei voi tehdä asiaa X syystä Y, jossa ei ole loogisesti mitään järkeä. Luulen, että hänellä on taustalla motivaatiotekijä Z, jota hän ei halua tuoda esille tai tiedosta itsekään.

En tietenkään osaa lukea ajatuksia, joten en pysty arvioimaan päätelmieni luotettavuutta.

Tilannetta voisi kuvailla Matrix-elokuvan kohtauksella, jossa päähenkilö Neo ymmärtää olevansa virtuaalitodellisuudessa ja näkee ympäröivän maailman koodina. Silmissäni ei vilkkunut mustavihreä koodieditori, mutta näin maailman mekanistisesta näkökulmasta .

Kaikki oli vain loogista päättelyä, fyysikan ilmiöitä, kemiallisia reaktioita ja asioita siirtymässä paikasta toiseen. Matrix-elokuvan metaforan mukaisesti olin vasten tahtoani nielaissut punaisen pillerin ja näin maailman karumpana kuin olisin halunnut.

Elämä on täynnä pieniä ihmeitä

On taianomaista ja lohdullista nähdä asioita, joita ei pysty selittämään itselleen loogisesti. Niitä on mahdollista löytää päivittäin. Esimerkiksi tunteista, ystävyyssuhteista, taidoista, tarinoista, eläinkunnasta ja sääilmiöistä.

Näistä valonpilkahduksista vielä kiinnostavamman tekee se, että ne saattavat olla ohikiitäviä hetkiä, jotka silti muistamme lopun elämämme. Elämä kun voi olla toisinaan kuukausien ajan samanlaista mössöä, jossa päivät sekoittuvat toisiinsa.

Tyyppivikojen kanssa on opittava elämään

Tyypillisesti työuupumuksesta kertovat jutut päättyvät siihen, kuinka haastateltu on parantunut ja elämä hymyilee. On ehkä lähdetty Thaimaahan joogaopettejaksi. Yksittäinen haastattelu kertoo tilanteen vain tietyllä ajanhetkellä.

Veikkaan, että osa uupumukselle altistavista tekijöistä on niin syvällä, että niistä eroon pääseminen vaatii paljon aikaa.

Olenko oppinut jotain kokemuksistani? Kyllä.

Olenko muuttunut? Osittain.

Tunnen itseni aiempaa paremmin ja pystyn minimoimaan haittavaikutukset. Voisi sanoa, että menopeli on edelleen sama, mutta tyyppiviat tiedossa.

Kaikilla on heikkoutensa. Se voi olla persoonallisuuden piirre, pakkomielle, riippuvuus tai sairaus. Joistakin voi päästä eroon ja joidenkin kanssa täytyy vain oppia elämään.

Uupumus opetti kohtuullisuutta ja pitkäjänteisyyttä

Asioita, joita pyrin noudattamaan vaihtelevalla menestyksellä päätöksiä tehdessäni.

Erota harraste- ja työprojektit. Aikaisemmin ajattelin työn voivan sulautua saumattomasti vapaa-aikaan. Jos tykkää nikkaroinnista, onko pakko ottaa stressiä rakentamalla leikkimökin sijaan omakotitalo? Tai jos pidän koodaamisesta, voisiko harrasteprojektit pitää mukavana kiirrettömänä puuhasteluna kaupallistamisen sijaan? Harrastuksissa saa kokeilla ilman aikatauluja ja ulkopuolisia vaatimuksia. Toki harrastuksistakin voi syntyä tuottavaa toimintaa, mutta siitä ei tulisi ottaa paineita.

Kohtuullisuus. En ole vielä keksinyt asiaa, jossa ääripäät olisivat hyväksi. Jos ennen monessa asiassa halusi olla paras, nykyään keskinkertaisuus tuntuu varsin miellyttävältä ajatukselta. Ja vähän on enemmän kuin ei mitään!

Ei pakottamista. Saatoin ahdistua ajatuksesta mennä avantoon tai lähteä lenkille. Ymmräsin, että kyse on itseni pakottamisesta. En myöntänyt, että jääkylmä vesi ei ole mukavaa tai että lenkille ei ihan joka päivä jaksa lähteä. Pelkästään hankalien epämiellyttävien asioiden tiedostaminen ja hyväksyminen poistaa ikäviä tunnetiloja.

Pitkän aikavälin tase on tärkempää kuin lyhyen aikavälin tulos. Eli selkokielellä: Kannattaa keskittyä asioihin, jotka tuottavat hyötyä useiden vuosien aikajänteellä. Se ei vaadi sadan prosentin suoritusta joka päivä. Tämä helpottaa kiireen tunnetta, joka ainakin omaa ajatteluani tuntuu kroonisesti vaivaavan.

Työuupumus-blogisarjan loppusanat

Uupumuksesta kirjoittaminen jännitti. Sitten ajattelin, että tuupataan nettiin vaan, jos jotain kiinnostaa. Kerranhan täällä vain ollaan. Muutaman vuosikymmenen kuluttua kukaan ei muista, mitä täällä on höpisty.

Muuten, kun bloggarit, “influensserit” tai julkkikset sanovat jakaneensa hankalia kokemuksiaan julkisesti auttaakseen muita, se ei ole totta. Merkittävä tekijä on kertojan oma terapointi itsereflektion kautta ja hyväksynnän saaminen omiin ongelmiin.

Työuupumus on ollut monelle omakohtainen aihe. Kaveripiirissäkin on ollut paljon vastaavia tapauksia: Jaksaminen nollissa, sairauslomia ja suunta hukassa. Olikin helppo valita tällainen “iso” aihe työn alle kymmenien muiden ideoiden joukosta.

Kiinnostus konkretisoitui myös lukijamäärissä. Uupumustarinan avausjakso aiheutti niin ison kävijäpiikin, että luulin sivustoni joutuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Blogisarja on kerännyt paljon palautetta myös julkaisujen jälkeen. Tai pikemminkin ihmisten omia tarinoita uupumuksesta, ahdistuksesta, masennuksesta ja sisällön puutteesta niin työssä kuin elämässä yleisestikin. Joukossa on ollut kavereita, tuntemattomia ja vain etäisesti tuttuja yritysjohtajia.

Kannattaakin pitää mielessä, että et voi tietää mitä toisen päässä liikkuu. Mutta voit olla varma, että paljon muutakin kuin ääneen lausutut sanat.