Työuupumustarinani osa 1. Uupumusoireiden alkaminen, työuupumuksen myöntäminen itselle ja ensimmäinen käyntini työpsykologilla.

Tämän kirjoituksen tapahtumat alkavat helmikuusta 2018. Olin työskennellyt urani ensimmäisessä kokoaikatyössä IT-alalla noin vuoden.

Uupumusoireet alkavat yöllisillä paniikkikohtauksilla

Heräsin keskellä yötä sydämeni yrittäessä lyödä rinnasta läpi. Hengitys oli kiihtynyttä.

Ei sinänsä ihme, olihan takana pitkä viikonloppu Prahassa poikaporukalla. Kroppa joutuu näissä reissuissa koville.

Tällä kertaa kyse oli muustakin. Yö oli konkreettinen alkupiste työuupumukselleni.

Jälkikäteen ajateltuna vaaran merkit ja osa oireista olivat olleet ilmassa jo kuukausia. Tarkempi analyysi syistä tulee myöhemmissä jaksoissa.

Uupumuksen tunnistaminen kehon varoitusmerkeistä

Aamuöinen heräily jatkui tulevina öinä.

Parin viikon jälkeen aloin olla todella väsynyt. En jaksanut töissä ja vastoinkäymiset alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä.

En tiennyt, mistä yölliset heräilyt tarkalleen johtuvat. Liikunko liian vähän? Onko minulla jokin sairaus? Juonko liikaa kahvia?

Helmikuun edetessä aloin aavistelemaan kyseen olevan stressitilasta. Päädyin tähän muisteltuani rankkoja jääkiekkoturnauksia. Olin saattanut vastaavasti herätä keskellä yötä kovan fyysisen rasituksen seurauksena.

Nyt olotila oli erilainen, jotenkin ahdistava.

Ongelman korjaaminen alkaa uupumuksen myöntämisestä

Vaikka ongelma alkoi hahmottumaan, en pystynyt myöntämään asiaa itselleni. Jatkoin arkea kuten ennenkin.

“Eiköhän tämä tästä”.

Helmikuun loppupuolella meillä oli töissä tietoisku työssä jaksamisesta, jossa kollegani kertoi vastaavista oireista kuin minulla: Ei kiinnosta, ärsyttää, ei jaksa.

Kiitin kollegaa hänen tarinastaan, ja totesin huomanneeni vastaavia oireita. Se oli hetki, kun puin uupumukseni sanoiksi. En niinkään muille, vaan ennen kaikkea itselleni.

Niin kauan kun et itse tiedosta tilannetta, ei kukaan muukaan voi auttaa.

Paniikkikohtaukset alkavat vaivata

Töiden jälkeen jaksoin vain maata sohvalla ja korkeintaan katsoa televisiota. Liikunta jäi tauolle, koska en yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään.

Maaliskuussa päätin, että sosiaalinen media, oma blogi ja vapaa-ajan projektit menisivät nyt tauolle kuukaudeksi.

Pelkäsin mennä nukkumaan, koska tiesin herääväni taas aamuyöllä. Sain öisin paniikkikohtauksia.

En tiennyt tarkalleen, mistä oireet johtuivat. Mielestäni kaikki oli hyvin ja elämä hanskassa.

Paniikkikohtaukset olivat tuttuja ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeisen kesän loppupuolelta. Tuona kesänä varastotyöt alkoivat kello 4 aamulla ja nukuin koko kesän todella huonosti. Lisäksi pyöräilin töihin joka päivä ja kävin punttisalilla useita kertoja viikossa. Kokonaisrasitus oli liian kova.

Siihen aikaan minulla ei ollut aavistustakaan mistä on kyse, ja ensimmäisillä kerroilla luulin kyseessä olevan sydänkohtaus. Myöhemmin luin paniikkikohtauksista : Ne kestävät puolisen tuntia kerrallaan ja ovat sinänsä vaarattomia.

Vaikka ymmärsin alkaa lepäämään, en tiennyt kuukauden olevan lyhyt aika palautumiselle. Aika ja lepo auttavat, mutta niiden lisäksi mielen umpisolmun avaaminen vaatii vallitsevien ajatusmallien rikkomista.

Kevät etenee väsyneenä

Olin jaksamiseni äärirajoilla koko kevään, mutta sinnittelin töissä. Olin mielestäni jäljittänyt osan stressitekijöistä ja arvelin tilanteen paranevan. Hoitona tiesin, että nyt tarvittaisiin lepoa.

Toisaalta en halunnut vain jäädä makaamaan sohvalle. Silloin en varmasti voisi ajatella mitään muuta kuin omaa väsymystäni.

Eräänä yönä en saanut lainkaan unta, mutta menin aamulla töihin normaalisti. Enhän minä tiennyt, miten sellaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia. Koin työtehtäväni paljon tärkeämmäksi, mitä ne todellisuudessa olivat.

Opiskelijajärjestön vuosijuhlilta muistan, kuinka vaikeilta juttutuokiot opiskelukavereiden kanssa tuntuivat. Olin niin väsynyt.

Työmatka Ruotsiin saa hakemaan apua

Viimeinen niitti oli messuille osallistuminen Tukholmassa maaliskuun lopussa. Saavuin hotellille edellisenä iltana.

Viereiset kirkon kellot soivat säännöllisesti kerran tunnissa läpi yön. Kirkonkellot eivät tosin olleet sen yön suurin ongelma.

Makasin sängyssä. Ahdisti. Tunne oli jälleen erittäin fyysinen - tilanteessa ei pysty rauhoittumaan ajattelemalla. Käytännössä saatoin vain maata sängyssä ja odottaa kohtauksen ohi menoa.

Yö oli poikkeuksellisen vaikea. Aamulla totesin, että tämä ei voi jatkua.

Yleensä muutaman vaikean päivän jälkeen oli tullut taas hyvä päivä ilman oireita. Se oli ollut oivallinen tekosyy lykätä avun hakemista. Nyt kuppi oli tullut täyteen.

En tiennyt keneen tällaisessa tilanteessa pitäisi olla yhteydessä. Otin puhelimen käteen ja soitin työterveyteen.

Sain ajan psykologille.

Käynti työpsykologilla

Muistelen saaneeni ajan työpsykologille viikon tai kahden päähän.

Psykologilta sain käytännön neuvoja yöheräilyn hallintaan ja nukkumiseen, mistä koen olleen jonkin verran hyötyä.

Yleisesti ottaen tapaaminen psykologin kanssa oli hyvin arkinen. Samanlainen keskustelu oltaisiin voitu käydä työkaverin kanssa.

Yksi psykologikäynti ei ratkaise ongelmia. Mielenterveyden ongelmat harvoin ovat sellaisia, että tuntematon ihminen niitä puolessa tunnissa voisi ratkaista - olkoon kuinka koulutettu tahansa.

Silti olen kiitollinen itselleni puhelimeen tarttumisesta työreissulla. Avun pyytäminen oli ongelman myöntämisen ohella ylivoimaisesti tärkein asia tilanteen kohentamiseksi.

Avun hakeminen oli ollut erityisen vaikeaa, koska en tässä vaiheessa hahmottanut oireilleni selkeää syytä. En siis tiennyt, mihin pyytäisin apua.

Seuraava jakso

Työuupumus-blogisarjan seuraavassa jaksossa kerron Kiinaan tehdystä konsultointiprojektista ja ensimmäisestä sairauspoissaolostani.