Tappava yhtälö - Uluru, Kata Tjuta ja Kings Canyon

28.9.-29.9.2016

Vedän puhelimeni refleksinomaisesti taskustani tarkastaakseni Whatsapp-viestit, Facebookin ja uutiset. Nettisurffailu jää tällä kertaa kuitenkin väliin.

Nettiyhteyden puuttuminen on samaan aikaans sekä siunas että vitsaus: Turhanpäiväinen netisssä roikkuminen vähenee, mutta yöpaikan etsiminen ja osoitteiden etsiminen vaikeutuvat huomattavasti. Täytyy siis luottaa enemmän etukäteissuunnitteluun ja printtimateriaaleihin.

Uluru - Pyhällä maalla

Seuraavaan kohteeseen ei onneksi tarvita Google Mapsia. Eikä ainostaan sen takia, että suunnistusurani kruununjalokivi oli nimittäin vuoden 2014 Jukolan viesti, jossa 10 kilometrin metsälenkki taittui kepeällä askeleella aikaan 3h 38min.

Ayers Rock, alkuperäisväestö aboriginaalien mukaan Uluru, on yksi Australian tunnetuimmista maamerkeistä, eikä sen löytäminen ole kovin vaikeaa Pohjois-Territorion yksinkertaisen tieverkoston ansiosta. Alice Springsista pitää ajaa ensin 200 km etelään ja sen jälkeen 200 km länteen päästäkseen perille. Uluru on aboriginaaleille pyhää aluetta, kuten monet muutkin luontokohteet Pohjois-Territorion osavaltiossa.

Matka taittuu päivän aikana hyvää tahtia ja jossain vaiheessa puskien takaa alkaa horisontissa siintää jotakin suurta. Kivenmurikka on paljon suurempi kuin kuvat antavat ymmärtää. Muhkea mötikkä nousee peräti 350 metrin korkeuteen ympärysmitan ollessa liki 10 kilometriä. Ilta-auringon valossa järkäle on todella maaginen näky. Otamme valokuvat ja majoitumme jälleen autoleirintäalueelle.

Selviytymisleiri Australian tapaan

Leirintäalueella reissu alkaa muistuttaa yhä enemmän hengissäselviytymistaistelua - ainakin täysurbanisoituneen teekkarin silmissä. Pelkkä puhelin- ja nettiyhteyden puuttuminen olisi ollut itselleni tarpeeksi.

Kuten edellisessä jaksossa kerroin, ruokavarantomme kulkevat takakontissa. Koska sopivaan markettiin pääsisi ehkä 3-5 päivän välein, liha ja muut nopeasti pilaantuvat tuotteet tulisivat olemaan harvinaista herkkua. Ruokavalio koostuikin pääasiassa näistä ruoka-aineista:

• Riisi, pasta, leipä, kaurahiutaleet
• Pavut, tomaattikastike ja hedelmät säilykkeinä
• Iskukuumennettu maito ja kananmunat
• Banaania, omenaa, sipulia ja avokadoa

Vaikka lista voi näyttää karulta, se täytti erinomaisesti oman ravinnontarpeeni. Sen lisäksi että lihattomuus on näinä saasteisina aikoina merkittävä ekoteko, ei ruokavalio sisältänyt käytännössä lainkaan lisättyä sokeria. Edellisen viikon opiskelijaexcursiolta hankittu turvotus alkoi tällä reseptillä sulaa nopeasti vyötäröltä.

Koska Ulurun leirintäalue oli ainut ihmisrakennelma kymmeniin kilometreihin, alkoi Australian eläimistö tehdä tuttavuutta. Ulkovessojen hämähäkit, liskot ja sauvasirkat olivat vielä ihan mukavia, mutta kohti lentelevät vaaksan mittaiset heinäsirkat olivat todella ällöttäviä yön pimeydessä.

Dingotkin ilmeisesti tiesivät taivaallisista kokkaustaidoistani ja tulivat kärkkymään ruokaa. Kaikki tuntui olevan paljon isompaa kuin missään muualla. Tosiasissa hyvin harva elukka kuitenkaan on niin tappava kuin usein pelotellaan, sillä esimerkiksi hämähäkkien ja käärmeiden puremiin löytyy hyvin vastamyrkkyjä.

Pitkin päivää ja iltaa tuli ikävä monia arkisia asioista, joita pidetään itsestäänselvyyksinä: Valaistus, sähkö, juokseva vesi, oikea sänky, lämmitys ja jäähdytys. Kaikki täytyi tehdä minimaalisilla resursseilla.

Keskimääräinen suomalainen käyttää vettä 150 litraa vettä päivässä , mutta meillä standardina oli 1,5 litraa per käyttökerta. Se riitti nipin napin yhteen tiskaukseen ja jopa suihkuun. Päivälämpötila oli helposti yli 30 astetta ja yöllä teltassa saattoi olla 5-10 astetta - kumpikaan ei ollut optimaalinen lämpötila, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Sähköä riitti vara-akussa pariin puhelimen lataukseen ja kännykkää pystyi käyttämään lähinnä taskulamppuna ja muistikirjana.

Perusasiat kuten ruoanlaittaminen, veden saaminen ja nukkumaanmeno veivät ison osan päivästä. Tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan muutaman vuosikymmenen taakse.

Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Klassikkokysymys kuuluu: Jos joutuisit autiolle saarelle, mitä ottaisit mukaasi? Saat valita yhden asian. Ensimmäisenä tulee mieleen älypuhelin prepaid liittymällä varustettuna, mutta se ei ole oikea vastaus. Vastaan hieman kysymystä muokaten: Mikä kaukana ihmisasutuksesta muodostui suurimmaksi haasteeksi?

Se oli ehdottomasti puhdas vesi. Sitä on vaikea kantaa mukana suuria määriä eikä käytössä välttämättä ole tiskialtaita, suihkuhanoja tai wc-pönttöjä, jotka helpottavat veden hyödyntämistä. Alkureissusta aloin arvostamaan valtavasti sitä, että jokaisessa suomalaisessa kodissa puhdasta vettä tulee hanasta kääntämällä.

Faktaa

Australian keskiosa pysyi pitkään kartoittamattomana alueena eurooppalaisten saapumisen jälkeen, koska alue on kuivaa ja etäällä rannikosta. Ensimmäinen tutkimusmatka Australian halki tehtiin vasta yli 70 vuotta sen jälkeen, kun britit vuonna 1788 perustivat siirtokunnan Australiassa itärannikolla paikkaan, joka tunnetaan nimellä Sydney. Tunnetuin Australian keskiosia myllännyt tutkimusmatkailija oli John McDouall Stuart , jonka mukaan on nimetty mm. Australiaa etelästä pohjoiseen halkova valtatie.

Massasukupuutto

Jos pärjäämme 20 tai vaikka 100 litralla vettä päivässä, miksi sitten käytämme 150 litraa? Yhtälöä voi soveltaa myös ruoan, tavaroiden ja energiankulutuksen osalta. Syömme enemmän kuin tarvitsemme ja sen lisäksi heitämme osan roskiin.

Toki en mikään pyhä isä ole itsekään päästellessäni satoja litroja fossiilisia polttoaineita ilmakehään reissun aikana, mutta näitä asioita on hyvä pohtia. Liikakulutus ei ole rasite vain luonnolle, sillä se lisää myös yhteiskunnan työmäärää, mikä lisää stressiä ja tekee meistä vähemmän onnellisia.

Muistan lukeneeni patikkapolun varrella olleesta kyltistä, että eurooppalaisten saavuttua Australiaan 200 vuotta sitten maasta on sen jälkeen kadonnut peräti 10% nisäkäslajeista. Lisäksi Australiassa joudutaan jo miettimään millaisia luonnonkatastrofeja ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan muutamankymmenen vuoden tähtäimellä.

Uhkana ei ole pelkästään turhalta tuntuvien kasvi- tai eläin lajien tulevaisuus, vaan myös ihmisten. Täällä pyörremyrskyt, tulvat ja kuumuus ovat osa todellista elämää.

Mutta kyllä minä myös haluan, että maan pohjoisosan kristallinkirkkaissa vesiputouksissa pystyy uimaan vielä 50 vuoden päästä varomatta vedessä lilluvia muoviroskia. Ja näyttämään lapsenlapsilleni eläinkirjasta jättiläisheinäsirkan, joka on edelleen olemassa.

Vesiputouksiin pulahdamme syvemmälle ensi jaksossa.

Kuvagalleria