Maailmanympärimatkallani reissasin kaksi viimeistä kuukautta yksin Uudesta-Seelannista Etelä-Amerikan kautta Etelä-Afrikkaan. Tässä blogissa kerron kokemuksiani yksin matkustamisesta.

Reissussa ei ole oikeasti yksin

Yksin asuminen Suomessa on paljon yksinäisempää kuin yksin matkustaminen. Busseissa, retkillä ja lentokoneissa ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, joiden kanssa on todella helppoa aloittaa juttelua. Jos nukkuu hostelleissa, makuuhuonekin jaetaan muiden kanssa. Se ei silti tarkoita sitä, että muiden kanssa tarvitsisi jatkuvasti puhua.

En kokenut, että olisin yksin ollut enemmän uhattuna turvallisuuden puolesta kuin olisin ollut kaverin kanssa. Toisaalta en esimerkiksi vuokrannut autoa yksin, vaan matkustin julkisilla kulkuvälineillä. Enkä myöskään käynyt iltaisin baareissa tai ravintoloissa, mikä olisi kasvattanut turvallisuusriskejä. Naisilla yksin matkustaminen on varmasti riskialttiimpaa monestkin syystä, mutta fiksusti toimien turvallisuus ei ole mikään este.

Yksin oleminen kehittää päätöksenteossa

Omasta matkastani vietin yli kaksi kuukautta ilman tuttua matkaseuraa. Alkuvaiheessa oli lievää ahdistusta yksin olemisesta vieraassa paikassa, mutta siihen tottui todella nopeasti. Ahdistusta aiheutti erityisesti päätöksenteon vaikeus reittien ja päiväohjelmien suunnittelussa. Mihin menen seuraavaksi? Mitä teen tänään?

Usein päätöksentekotilanteissa pallotellaan ideoita ainakin kahden hengen kesken, mikä toimii luonnon omana aivoriihenä. Yksin matkustaminen sen sijaan opetti tekemään suoraviivaisia päätöksiä vajavaisilla tiedoilla ilman ulkopuolista tukea. Ei päätöksenteko aina ollut helppoa, mutta siinä kehittyi jatkuvasti. En tarvitse enää monen päivän valmistautumista varatessani Suomessa junalippuja.

Yksin matkustaminen herättää mielen filosofisen puolen

Matkustaessa tulee usein tilanteita, joissa aika tulee pitkäksi. Esimerkiksi istut lentokentällä tai bussissa odottelemassa. Pitkät aikatauluttamattomat jaksot yhdistettynä yksin olemiseen ja uusiin tilanteisiin aiheuttavat aivoissa mielenkiintoista kuhinaa. Alkaa syntyä hyvin syviä filosofisia ajatuksia, jotka johtavat mielentilaan, joka ei ole mahdollinen normaalissa arjessa.

Tyynen valtameren yllä tuli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Olen kaukaisimmassa paikassa kotoani, johon pääsen tällä planeetalla. Tällainen reissu on ollut pitkään haaveissani, mutta mitä se lopulta vaati? Päätöksen. Siis universumin mittakaavassa täysin mitättömän sähköimpulssin aivoissani. Onko oikeasti mahdollista, että pystyn hallitsemaan elämääni ja tulevaisuuttani näin pienillä asioilla? Onko mikään mahdotonta?

Eikä pohdinta loppunut reissun jälkeen. Nyt kotiin palattuani istun vanhempieni luona tutulla sohvalla kirjoittamassa tätä blogia miettien, ovatko nämä asiat oikeasti tapahtuneet. Ehkä yksin matkustaminen muuttaa ihmismieltä pysyvästi.